Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 4.
Osmo Vatanen
Kuukausiteema: Achtliederbuch
Luther ja kansankielinen virsilaulu
Vietämme tänä vuonna ensimmäisen luterilaisen virsikirjan 500-vuotisjuhlavuotta. Vuonna 1524 julkaistiin kolme evankelista virsikokoelmaa. Ensimmäinen niistä oli niin kutsuttu Achtliederbuch (Etlich Christlich Lider).
Reformaation alkuvuosina 1520-luvulla vähäisestä alkulähteestä paisui tulva, joka muutamassa vuosikymmenessä kostutti uskonpuhdistuksen vaikutusalueen maat. Tarkoitan alkulähteellä Martti Lutherin (1483–1546) ensi toimia kansankielisen virsilaulun luomiseksi ja tulvalla sitä runsasta virsien, virsikirjojen ja virsilaulun satoa, jota jo vuosisadan jälkipuolella päästiin korjaamaan luterilaisissa kirkoissa.
Olihan kirkoissa laulettu jo ennen reformaatiota, mutta lähes yksinomaan latinaksi, lännen kirkon liturgisella kielellä. Messussa laulut olivat suorasanaisia ordinarium- ja proprium-lauluja. Kirkkovuoden pyhän mukaan vaihtuvat proprium-laulut olivat pääosin psalmeja, koska 300-luvulta alkaen messussa ei saanut käyttää Raamatun ulkopuolisia tekstejä. Päivittäisissä rukoushetkissä sen sijaan laulettiin runomittaisia hymnejä, joita oli sepitetty Milanon piispa Ambrosiuksen (k. 397) ajoilta alkaen satoja. Seurakunta ei kuitenkaan laulanut mukana, ei messussa eikä rukoushetkissä. Laulusta vastasi lauluryhmä (schola) kanttorin johdolla.
Luther arvosti kirkkonsa laulukäytäntöä ja tunsi sen erinomaisesti – olihan hän viettänyt vuosia Erfurtin augustinolaisluostarissa. Häntä vaivasi kuitenkin se, että laulujen sanat olivat latinaa ja ettei seurakunta voinut osallistua lauluun. Niinpä hän kirjoitti latinankielisen messunsa (Formula missae, 1523) johdannossa: ”Tahtoisin, että meillä olisi mahdollisimman monia kansankielisiä virsiä, joita seurakunta voisi laulaa messun kuluessa esimerkiksi graduaalien rinnalla samoin kuin Sanctuksen ja Agnus Dein yhteydessä.” Ystävälleen Georg Spalatinille lähettämässään kirjeessä Luther ilmoitti toivovansa, että voitaisiin luoda kansankielisiä lauluja ”profeettojen ja vanhojen kirkkoisien esikuvan mukaisesti, jotta Jumalan sana myös laulettuna asuisi kansan keskuudessa”. Laulujen sanojen tulee olla ”puhtaita ja osuvia, ilmaisun ymmärrettävää ja mahdollisimman lähellä psalmeja”.
Lutherin arvostus laulua ja soittoa kohtaan kumpusi rakkaudesta musiikkiin, mutta myös itse evankeliumin ytimestä (kreik. eu-angelion, suom. hyvä tai iloinen uutinen). Reformaattorin mukaan laulu ja soitto ovat yhtäältä evankeliumin soiva muoto, toisaalta vastausta evankeliumin julistukseen. Ollessaan pakolaisena Wartburgin linnassa vajaan vuoden ajan (1521–1522) Luther oli kääntänyt Uuden testamentin kreikasta saksaksi. Nyt oli tullut virren aika. Hän ryhtyi määrätietoisesti toimeen ja suostutteli mukaan myös läheisiä työtovereitaan.
Kahdeksan virren kirja (1524)
Kirjanpainaja Jobst Gutknecht Nürnbergissä ymmärsi Lutherin pyrkimysten merkityksen. Hän kokosi vuoden 1523 lopulla yhteen joitakin jo aiemmin yksittäispainatteina ilmestyneitä ja Wittenbergissä laulettuja virsiä ja julkaisi vuoden 1524 alussa ensimmäisen evankelisen virsikirjan Etlich Christlich Lider (suom. Muutamia kristillisiä virsiä). Kirjasen kansilehdellä virsiä luonnehditaan näin: ”Muutamia kristillisiä lauluja, ylistysvirsiä ja psalmeja Jumalan pyhän sanan mukaisesti (...) kirkossa laulettavaksi, niin kuin jo Wittenbergissä on jossakin määrin tapana.” Luonnehdinnassa on ilmeinen viittaus apostoli Paavalin Kolossalaiskirjeen kohtaan: ”Laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.” (Kol. 3:16)
Ensimmäiseen virsikirjaan tekstejä sepittivät Lutherin lisäksi hänen läheiset ystävänsä ja työtoverinsa Paul Speratus ja Justus Jonas. Kirjanen sisälsi kahdeksan virttä, joista neljä Lutherilta, kolme Speratukselta ja yksi todennäköisesti Jonakselta. Tekstit on yhtä lukuun ottamatta varustettu nuotein. Erityistä huomiota kiinnittää Speratuksen virsiin liitetty laaja raamattuviiteluettelo osoitukseksi siitä, kuinka ”virret kaikin osin perustuvat Raamatun sanaan, minkä vuoksi kaikki voivat luottaa asiaamme”. Seuraavia ”Kahdeksan virren kirjan” virsiä lauletaan edelleen meilläkin: vk 187 Armahda, Herra Jumala (Ach Gott, vom Himmel sieh darein), vk 261 Oi iloitkaa, te kristityt (Nun freut euch), vk 262 On hyvyydessään Jumala (Es ist das Heil) ja vk 267 Sua syvyydestä avuksi (Aus tiefer Not).
Erfurter Enchiridion (1524)
Vuonna 1524 ilmestyi vielä kaksi muuta, Kahdeksan virren kirjaa jo melkoisesti laajempaa virsikirjaa: Erfurtin ”käsikirja” (kreik. enkheiridion, suom. käsikirja) ja Geistliches Gesangbüchlein.
Erfurtin ”käsikirja” ilmestyi kahtena lähes identtisenä laitoksena. Asialla oli kaksi kilpailevaa erfurtilaista kirjanpainajaa. Toisessa kirjassa oli 26 virttä, toisessa 25. Kirjan kansilehden alalaidassa oli teksti: ”Näillä ja näiden kaltaisilla virsillä on hyvä kasvattaa nuorisoa.” Lutherin sepittämiä tekstejä oli peräti 18, myös hänen ensimmäisenä laulurunonaan pidetty Ein neues Lied wir heben an (Viritämme uuden laulun) vuodelta 1523. Sepitettä ei ollut tarkoitettu virreksi eikä jumalanpalveluskäyttöön. Kyseessä oli eräänlainen arkkiveisu, jossa Luther dramaattisin kääntein kuvasi kahden sääntökuntaveljensä polttamista roviolla Brysselissä 1.7.1523. Syynä kuolemantuomioon oli tunnustautuminen Lutherin kannattajaksi. Surmatut olivat siis reformaation ensimmäiset marttyyrit. Muita käsikirjan runoilijoita olivat esimerkiksi Elisabeth Cruciger (Herr Christ, der einig Gottes Sohn, vk 256) ja Paul Speratus (esim. Es ist das Heil, vk 262).
Geistliches Gesangbüchlein (1524)
Innostus kansankielisiin virsiin ei ottanut laantuakseen. Vuonna 1524 näki päivänvalon vielä kolmaskin virsikirja, jonka Luther toimitti itse. Geistliches Gesangbüchlein (Hengellinen laulukirjanen) sisälsi 3–5-äänisiä sovituksia erityisesti koulukuorojen tarpeisiin. Kirjassa oli 32 virttä, joista 24 Lutherin kynästä. Musiikillisesta asusta vastasi ensimmäinen evankelinen kanttori Johann Walter (1496–1570), Lutherin työtoveri ja musiikillinen neuvonantaja muun muassa Lutherin Saksalaisen messun (Deutsche Messe, 1526) valmistamisessa. Kirja koostui erillisistä äänikirjoista (sopraano, altto, tenori, basso). Kirjaa voitaneen pitää alkuna luterilaisen virsilaulun alternatim-käytännölle (choraliter–figuraliter).
Geistliches Gesangbüchlein on merkittävä myös siksi, että Luther kirjoitti siihen esipuheen. Siinä hän hahmottelee tavoitteen virsikirjojen julkaisutoiminnalleen: ”Olen yhdessä eräiden muiden kanssa koonnut yhteen muutamia hengellisiä lauluja edistääkseni pyhää evankeliumia ja antaakseni sille vauhtia.” Lutherilla on myös perustelu virsien julkaisemiseen moniäänisinä: ”(...) jotta nuoriso saisi kasvatusta musiikkiin ja muihin kunnon taiteisiin ja jotta sillä olisi jotakin, millä päästä irti ruokottomista ja lihallisista lauluista ja niiden sijaan oppia jotakin terveellistä (heilsames).” Reformaattori päättää esipuheensa näin: ”En ole sitä mieltä, että evankeliumia julistamalla (durchs Evangelion) kaikki taiteet olisi lyötävä maahan, vaan tahtoisin nähdä kaikki taiteet, erityisesti musiikin (die Musica), sen palveluksessa, joka on ne antanut ja luonut.”
Tästä ”Wittenbergin virsikirjasta” Luther toimitti monia uusintapainoksia ja lisäsi samalla virsien määrää. Viimeinen painos ilmestyi Lutherin kuoleman jälkeen vuonna 1551.
Vain vuotta aiemmin (1523) Luther oli esittänyt toiveen, että seurakuntalaiset voisivat laulaa yhteisissä kokoontumisissaan omalla äänellään ja omalla kielellään. Vuonna 1524 hän varmasti koki mielihyvää, kun ensimmäiset evankeliset virsikirjat näkivät päivänvalon. Osasiko hän kuitenkaan vielä aavistaa, minkälaisen uusien virsikirjojen vyöryn nämä kolme vuoden 1524 kirjaa panivat liikkeelle? Tuskin.
Osmo Vatanen on diplomiurkuri, teologian maisteri ja director musices. Hän työskenteli kirkkomusiikin (1979–2000) ja jumalanpalveluselämän (2000–2012) kouluttajana Kirkon koulutuskeskuksessa.