Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 19.
Jaakko Rusama
Aino Vesti väitteli Helsingin yliopistossa toukokuussa 2024 käytännöllisestä teologiasta aiheenaan "Luterilainen usko radiohartausrukouksissa". Hän tutki Yleisradion aamuhartauksissa vuosina 1946, 1966, 1986 ja 2006 pidettyjen rukousten muotoa, teologisia teemoja ja niissä tapahtuneita muutoksia. Tutkimusaineistoon kuului 376 vapaata rukousta noin 800 hartaudesta.
Yhteenvedossa Aino Vesti toteaa kartoittaneensa luterilaisen uskon tulkintaa näinä vuosina pidetyissä radion aamuhartausrukouksissa. Kolme 20-vuotisjaksoa antoi mahdollisuuden peilata luontaisia muutoksia ja myös liittymistä yhteiskunnalliseen murrokseen rukousperinteessä.
Aino Vestin tutkimus jatkaa hienolla tavalla kymmenen vuotta aikaisemmin hyväksyttyä Anneli Vartiaisen tutkimusta. Hänen käytännöllisen teologian väitöskirjansa teema oli “Kirkko muistiyhteisönä – Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne”. Anneli Vartiaisen mukaan kirkko on muistiyhteisö, joka rakentuu peruskertomukselle. Sitä välitetään sukupolvelta toiselle kertomisen, opettamisen, rituaalien, symbolien, juhlien ja esikuvien kautta. Näin vahvistetaan yhteisöllisyyttä. Vartiaisen tutkimuksessa tuli esille aikakäsitys, joka ulottuu kuoleman jälkeiseen aikaan. Tämä iankaikkisuuden näkökulma tuli esille myös Aino Vestin tutkimuksessa radiohartauksien rukouksia tarkasteltaessa.
Aino Vesti tutki sanasta sanaan valitsemiensa vuosien radiohartauksien rukouksia. Niissä käytettiin harvoin adjektiiveja, kuten “elävä”, “ylösnoussut”, “kaikkivaltias” ja “iankaikkinen”. Aikakäsitykseen liittyen oli mielenkiintoista, että kuolemaa ei rukouksissa mainittu kovinkaan usein. Kristuksen kuoleman lisäksi rukouksissa viitattiin muutaman kerran ylösnousemukseen ja vain yhden kerran tien avaamiseen taivaaseen. Sodan jälkeen kuulluissa rukouksissa tuotiin esille usko pyhien yhteyden jatkumiseen taivaassa kuoleman jälkeen.
Rukoukset sisälsivät eniten pyyntöjä ja kiittämistä ja varsin vähän esirukousta ja syntien tunnustamista. Rukoukset liittyivät synninpäästöistä siunauksiin ja Raamatun kokemuksiin. Pyynnöt liittyivät Jumalan tahtoon, Jumalaan turvautumiseen ja uuteen elämään lähimmäisen rakastamisena. Kiitoksen kohteina olivat erityisesti pelastus ja lohdutus. Anamneeseissa näkyi muutos lunastuksesta ja Jumalan olemuksesta kiittämisen sijasta tämänpuoleisiin asioihin. Toisin kuin kirkkokäsikirjojen esirukouksissa radiohartausten rukoukset olivat määrällisesti enimmäkseen muuta kuin esirukousta.
Ajan muutokset ilmenivät rukouksissa monin eri tavoin. Raamatun, Katekismuksen ja virsien käyttö väheni, ja rukoukset myös lyhenivät. Koko tutkimusjakson aikana myös rukoukset aamuhartauksissa vähenivät merkittävästi. Aamuhartauksiin liittyi viimeisen tutkitun vuoden aikana rukous vain runsaaseen kahteen kolmasosaan. Merkittävä osa hartauksista ei päättynyt rukoukseen. Toisaalta virret ovat perinteisesti laulettua rukousta, mutta virsirunouden käyttö myös väheni ja tilalle tuli eri rukouskirjojen rukouksia. Aino Vesti tulkitsee perinteisten rukousten vähenemistä sillä, että ”liturgiset elementit” sopivat ehkä huonosti radiomaiseen ilmaisuun. Rohkea johtopäätös on mielenkiintoinen, jos peilataan sitä vaikkapa eri kirkkokuntien liturgisiin traditioihin – myös radiossa toteutettuina. Kuitenkin tutkimuksessa tulee esille se, kuinka rukoukset olivat kuin peili jumalanpalvelusten rukouksista.
Mitä kauemmaksi tultiin toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, sitä enemmän rukouksissa alkoivat painottua tutkijan mukaan sielunhoidolliset ja yhteiskunnalliset teemat. ”Jumalan tahdon korostuksesta siirrytään Jumalaan turvautumiseen ja synninpäätöstä siunauksiin.”
Nämä muutokset ovat tutkimuksen tulosten valossa merkittäviä. Eri rukousten muotoja ja aiheita on laskettu tarkasti. Lukumäärät voivat kertoa paljon. Ne antavat ainakin viitteitä siitä, miten hartauksien pitäjät ovat lähestyneet tehtäväänsä, keille he oletettavasti ovat suunnanneet puheensa, keiden kanssa he rukoilevat ja edustavatko heidän sanavalintansa jotain tiettyä hengellistä taustaa. Radiohartausten temaattiset jaottelut eri viikonpäiville eivät vielä esitä merkittävää roolia ainakaan rukousten muodossa ja sisällössä.
Tutkimuskysymyksen näkökulmasta on merkittävä johtopäätös se, että ”valmis rukous palvelee yhteisenä rukouksena, opin sisällön ja perinteen siirtäjänä, rukouksena, johon koko seurakunta voi yhtyä”. Ajatuksena on se, että seurakunta rukoilee yhdessä kirkon rukousta ja ammentaa vuosisataisesta kristillisen kirkon rukousperinteestä. Se on äärimmäisen tärkeä näkökulma pohdittaessa ymmärrettävää kristillisen sanoman esittämistä nopeasti muuttuvissa yhteiskunnallisissa ja aattellisissa olosuhteissa.
Johtopäätöksissään Aino Vesti astuu tutkimusaiheensa ulkopuolelle ja esittää yllättävän väitteen jumalanpalvelusten rukouksista: ”Jumalanpalveluksen rukouskulttuurin muutokset käsikirjojen rukousohjeiden vähenemisen ja saarnatuoliliturgian karsimisen myötä ovat yksi syy radiohartausrukousten sekä lyhentymiseen että sisältöjen muutoksiin.” Jäin miettimään sitä, mitä ”saarnatuoliliturgia” mahtaa tarkoittaa. Aino Vesti kaipaa enemmän mahdollisuuksia papin vapaaseen rukoukseen messussa.
Vapaita rukouksia oli enemmistö hartausten rukouksista. Ne sisälsivät voittopuolisesti pyyntöjä, kiitoksia sekä anamneeseja ja esirukouksia. Aino Vestin mielestä vapaat rukoukset palvelevat kontekstin huomioon ottamista ja kuulijoiden elämäntilanteiden sanoittamista ”nykyaikaisella kielellä”. Tämä on ehkä hieman turhan löysä toteamus ilman argumentointia siitä, millaisella kielellä ja ilmaisuilla inhimillisen elämän konteksteja voidaan kohdata.
Tutkija tulkitsee, että virsitutkimuksen kanssa samansuuntaisesti rukouksista kadotus ja paholainen alkoivat kadota lähes täysin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen synti alkoi käsitteenä muuntua pimeydeksi. Syntiä ei ikään kuin enää liitetty syyllisyyteen. Voidaan olettaa, että silloin syntien tunnustaminen, katumus ja synninpäästö eivät ole nousseet esille radiohartausten rukouksissa. Tutkija nostaa esille myös sen, että rukouksissa harvoin nimeltä mainiten nousivat esille käsitteet Jumalan pyhyys, Pyhä Henki, sana, sakramentit, viimeinen tuomio ja taivas.
Tutkija tekee muutamia kiinnostavia päätelmiä ja väitteitä, jotka edellyttäisivät tarkempaa tutkimusta tai perusteluja. Tutkijan mukaan Raamatun merkityksen väheneminen on vaikuttanut siihen, että kontekstia painotetaan enemmän kuin kristillisen uskon opillista sisältöä. Uskon sisällön sijaan korostetaan entistä enemmän uskon kokemusta. Tutkija arvelee, että postmodernissa ajassa median odotusarvo viihdyttäjänä on luonut paineita radiohartauksille. Radiohartausrukous on enemmän kuin yksityistä uskonnonharjoitusta. Haasteena on se, miten rukous voi olla seurakunnan yhteistä rukousta.
Jaakko Rusama on ekumeniikan dosentti ja toimii tutkijana Helsingin yliopistossa.
Vartiainen, Anneli (2014). Kirkko muistiyhteisönä : Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. Saatavilla: http://hdl.handle.net/10138/136102
Vesti, Aino (2024). Luterilainen usko radiohartausrukouksissa : Rukousten muoto, teologiset teemat ja muuttuminen Yleisradion aamuhartauksissa vuosina 1946, 1966, 1986 ja 2006. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. Saatavilla: http://hdl.handle.net/10138/574200