Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 23.
Hilkka-Liisa Vuori
Tausta
Luterilaisen kirkon jäsenet etsivät mystiikkaa, meditaatiota, lepoa ja rauhaa omaan hengelliseen elämäänsä. Onko sitä tarjolla luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämässä? Vastauksena sekä tähän kysymykseen että korostuneeseen levon, rauhan ja mystiikan kaipuuseen perustettiin Helsingin Kallion seurakunnassa 2000-luvun alussa Hiljainen rukouslaulumessu. Vuosien varrella messun nimi on ollut jopa Hellä hiljainen rukouslaulumessu. Nimi kertoo paljon. Nykyään nimi on muutettu trendin mukaisemmaksi: Meditatiivinen rukouslaulumessu. Viikoittainen erityismessu koostuu pääasiassa länsimaisen kristillisen luostariperinteen latinankielisistä lauluista, gregoriaanisista lauluista ja niiden suomenkielisistä sovituksista.
Messun sisin
Toive saada laulaa luterilaisessa messussa meditatiivisia gregoriaanisia vanhoja lauluja nousi 1990-luvulla rukouslaulun iltakursseilla ja retriiteissä. Hiljaisuuden kaipaamiseen liittyy usein meluun väsyminen. Aisteja kuormitetaan koko ajan enemmän ja enemmän äänentoistolla, voimakkailla äänillä ja valoilla. Keho ja mieli ovat uupuneet kiihkeään rytmiin ja jopa kiireiseen hengitykseen. Tämä kaikki otettiin huomioon messua suunniteltaessa.
Mietiskelevä messu kannustaa lepäämään kirkon soinnissa, joka puolestaan houkuttelee herkkään kuuntelemisen tilaan. Olemisen lempeyttä korostaa messun äänentoistottomuus. Tilan oma sointi riittää. Kaikki messun osat pyritään laulamaan. Ainoita puhuttuja osioita ovat mahdolliset tervetulosanat, saarnan tilalla oleva päivän mystikon ajatus, ehtoollisen asetussanat ja kiitosrukous. Ne ovat papin vastuulla.
Messussa on kaikille avoin esilaulajien ryhmä, Anima mea. Seurakunnalla on kaikki samat nuotit kuin esilaulajilla. Jokainen on tervetullut lauluihin mukaan omalla äänellään. Eräskin vanha mies osallistui puhuen matalalla äänellä kaikkiin lauluihin. Hän täytti oman paikkansa, omalla äänellään, sointuen yhteiseen kokonaisuuteen. Yhteinen nimittäjä on hellyys. Esilaulajat antavat esimerkin hiljaisesta hellästä äänestä. Se omalta osaltaan luo mietiskelevää tunnelmaa.
Messun musiikillisia elementtejä
Messussa yhdistyvät traditio ja muutos. Latinankieliset laulut ovat traditiota. Uutta ovat suomenkieliset sovitukset lauluista: sekä pienemmät laulut että jokaviikkoiset kirkkovuoden mukaiset psalmit. Laulujen lähteet ovat pääasiassa Suomessa käytettyjä käsikirjoituksia, mm. Fragmenta membranea -kokoelmasta. Muista lähteistä mainittakoon Graduale Ilmolense, josta ovat ordinariumin (messun pysyvät osat) latinaksi laulettava Pyhä (Sanctus) sekä suomenkielinen sovitus Jumalan Karitsasta. Uutta on myös vanhan ja uuden yhdistäminen esimerkiksi uskontunnustuksessa, jossa teksti on kelttirukousrunoutta ja sävelmä ambrosiaaninen (Italian alueelta) varhaiskeskiajalta.
Messun ytimessä on psalmivuorolaulu. Psalmin antifonin (johdantolaulu psalmivuorolauluun) taustalla on yleensä jokin gregoriaaninen laulu. Suomeksi laulettava antifoni on usein suora sovitus rukoushetkien latinankielisestä antifonista. Rukoushetkien psalmilaulut ovat kautta linjan sävelmiltään yksinkertaisempia kuin perinteisesti latinankielisen messun aloittava, myös psalmeihin perustuva introitus. Seurakunta voi helposti laulaa yksinkertaisempaa sävelmää kahden vuorottelevan kuoron mukana. Vuorokuoroisuus kannustaa kuuntelemaan ja silti samaan aikaan olemaan yhteisessä rukouslaulussa mukana aktiivisesti. Äänen tuottamisen lähtökohta on kuuntelemisen taito. Joskus tämä taito tahdotaan unohtaa, ja laulaminen korostuu kuuntelemisen kustannuksella. Erityisesti hengellisissä lauluissa tämä on jopa ymmärrettävää: voi olla helpompaa itse laulaa kuin antaa toisen ihmisen laulun täyttää oma rukouksen kohta.
Luostarin perintöosaa liturgiassa ovat varsinaisten laulujen lisäksi yksinkertaisuus, yksiäänisyys, akustisuus ja vain ihmisääni soittimena. Yksiäänisyys on kuitenkin vain nimellistä, koska modaalinen laulaminen houkuttelee yläsävelet soimaan kirkon holveissa, mikä luo äänimaisemasta moniäänisemmän. Yksinkertaisuutta kuvastaa esimerkiksi viritysäänillä (moodin finalis, tenor, finaliksesta sekunti ja alakvartti) laulettu päivän rukous, jonka teksti tosin ei ole gregorianiikan mukaisesti Raamatusta vaan viime vuosisadalla eläneen unkarilaisen runoilijan ja diakonissan Erzsébet Túrmezein runo. Päivän rukouksen valtava suosio messussa kertoo ajastamme: ”Nyt en tee yhtään mitään, annan vain Jumalan rakastaa.” Päivän rukous on joka viikko sama kirkkovuoden ajankohdasta riippumatta. Tällä valinnalla on haluttu korostaa toiston merkitystä meditatiivisessa messussa. Rukouksen sanoma korostuu, kun se on aina sama.
Messun syvin kohta, myös toistoltaan mitattuna, on perinteinen Jeesuksen rukous synnintunnustuksena. Sävelmänä on gregoriaanisen laulun hymnien aamenen sävelmä. Pyyntöä ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” toistetaan useita kertoja. Modernia variaatiota on rukouksen jälkeen laulettu ”rakastettu, rakastettu, rakastettu” -huokaus ennen synninpäästöä. Synninpäästön sävelmä on birgittalaissisarten Cantus sororumin Benedicamus-laulu.
Meditatiivisen rukouslaulun kelttimessu
Kerran kuukaudessa Kallion kirkossa vietetään Meditatiivisen rukouslaulun kelttimessua. Kelttimessuun on rakennettu tradition ja muutoksen polku erityisen monipolvisena. 1300-luvun sävelmät ovat pääasiassa Brittein saarilla 400–500-luvuilla eläneiden kelttipyhimysten, pyhän Brigidin ja pyhän Columban, rukoushetkien lauluja. Lauletuista rukouksista vanhin on Sanctukseen johdattava kommuuniorukous Stowe Missalesta (n. 792–803). Suomenkieliset tekstit ovat anglikaanipappi, kelttirukousrunoilija David Adamin (1936–2020) tuotantoa Tuomo Pulkkisen sovituksina. Näin kohtaavat 400–500-luvuilla eläneet pyhimykset, 700-luvun rukous, 1300-luvulla ylös kirjatut sävelmät ja nykyinen kelttihenkinen rukous.
Tämä pieni johdanto Meditatiiviseen rukouslaulumessuun voi toivottavasti kannustaa muitakin entistä rohkeampaan musiikin ja rukouksen sovittamiseen messussa eri aikakausia hyväksi käyttäen. David Adam kuvasi meille rukouslaulun harrastajille elämäänsä näin: ”Todellinen pyhiinvaellus on sitä, että antaa koko sydämensä asialle, jota rakastaa.” Kenties messun rakentaminen voisi olla myös yhteinen pyhiinvaellus.
Musiikin tohtori Hilkka-Liisa Vuori tutkii, opettaa ja esittää keskiaikaisia liturgisia lauluja eli gregoriaanisia lauluja. Vuori tutkii käsikirjoituksia Kansalliskirjastossa Suomen Akatemian tukemassa hankkeessa (2022–2026), opettaa Sibelius-Akatemiassa ja mm. Kallion seurakunnassa sekä laulaa duossa Vox Silentii (15 cd-levyä vuodesta 1992).
Vuori piti artikkeliin liittyvän esitelmän Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä Turussa 22.–24.5.2024. Päivien teema oli Traditio ja muutos.