Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 2. vsk, nro 4.
Henri Järvinen
Vuonna 325 jKr. kokoontunut ensimmäinen Nikean kirkolliskokous merkitsi kristinuskon historiassa käännekohtaa, joka vaikutti merkittävästi teologiseen ajatteluun, kirkolliseen rakenteeseen sekä liturgiseen elämään. Kokous ei ainoastaan määritellyt kristillisen uskon keskeisiä opinkappaleita, vaan myös loi perustan yhteiselle kristilliselle identiteetille. Nikean 1700-juhlavuosi antaa erinomaisen syyn pohtia, miten Nikean kirkolliskokous vaikutti liturgiseen perinteeseen ja millaisia kysymyksiä sen perintö herättää nykyajan kristillisessä elämässä.
Nikean kirkolliskokouksen taustat ja päätökset
Ensimmäinen Nikean kirkolliskokous kutsuttiin koolle Rooman keisari Konstantinus Suuren aloitteesta. Kristinusko oli juuri saanut virallisen aseman imperiumissa, ja kokouksen tarkoituksena oli yhtenäistää kristillistä opetusta ja lopettaa jakautumista aiheuttaneet kiistat. Tutkijat ovat pohtineet paljon kirkolliskokouksen motiiveja, ja sitä miten sen teologinen sisältö heijasteli aikakauden poliittisia jännitteitä. Kristikunta oli tuossa vaiheessa edelleen hajanainen ja jännitteisessä suhteessa Rooman valtakuntaan. Nikean kirkolliskokous heijasteli Konstantinuksen valtapolitiikkaa kolmella tavalla: se oli yhtenäisyyden väline, joka tuki valtakunnan vakautta, vahvisti Keisarin asemaa ja samalla teki hänestä kirkon suojelijan ja ohjaajan sekä loi perustan kirkon ja valtion pitkälle yhteiselolle. Kokouksen poliittinen jännite on kuitenkin merkittävä tekijä – humoristisesti onkin sanottu, että Nikeaan kokoontuneiden piispojen ja keisarin tavoitteet olivat ”samankaltaiset” mutta eivät ”samaa olemusta”.
Tärkein kiistanaihe oli areiolaisuus – opetus, jonka mukaan Jeesus Kristus ei olisi samaa olemusta Isän kanssa, vaan luotu olento. Kokous torjui areiolaisuuden ja muotoili ensimmäisen version Nikean uskontunnustuksesta, jossa määriteltiin Kristuksen jumaluus: "samaa olemusta Isän kanssa" (homoousios). Tämä opillinen linjaus oli merkittävä myös liturgian kannalta.
Liturgisen perinteen yhtenäistyminen
Nikean kokouksen vaikutuksesta kristillinen liturgia alkoi muotoutua systemaattisemmaksi ja yhteismitallisemmaksi. Vaikka paikallisia eroja säilyi, kirkolliskokouksen päätökset toimivat runkona monien liturgisten tekstien ja käytäntöjen yhdenmukaistamiselle. Nikeassa ei suoranaisesti tehty suuria liturgisia uudistuksia vaan pikemminkin tarkennuksia ja yhdenmukaistuksia. Sen päätösteksteissä kiinnitettiin huomio lähinnä kysymykseen polvistumisesta – kahdeskymmenes kanoni kielsi polvistumisen sunnuntaisin ja pääsiäisaikana jumalanpalveluksissa. Silti erityisesti kolme vaikutusta ovat huomionarvoisia. Ensinnäkin uskontunnustus tuli osaksi liturgiaa: Nikean uskontunnustus otettiin käyttöön liturgisena lauselmana, erityisesti messun yhteydessä, ja siitä tuli olennainen osa kirkon yhteistä rukouselämää. Toiseksi kristologia vahvistui liturgiassa. Opetus Kristuksen jumaluudesta alkoi heijastua yhä selvemmin liturgisissa rukouksissa, hymneissä ja kirkkovuoden juhlapäivien teemoissa. Kolmanneksi yhteinen kirkkovuosi alkoi muotoutua selkeämmin. Vaikka liturginen kalenteri oli saanut muotonsa jo ennen Nikeaa, kirkolliskokous vaikutti ratkaisevasti pääsiäisen ajankohdan määrittelyyn – ratkaisu, joka edelleen ohjaa kristillisen kirkkovuoden rytmiä.
Mikä on Nikean merkitys tänään?
Nykyaikana Nikean kirkolliskokouksen vaikutus näkyy edelleen monien kirkkokuntien liturgiassa ja uskontunnustuksessa. Varhaiset ekumeeniset kirkolliskokoukset eivät muovanneet vain kristillisen uskon sisältöä, vaan vaikuttivat syvästi myös liturgiseen elämään ja kirkkomusiikkiin. Opit alkoivat elää todeksi liturgian rukouksissa, hymneissä ja juhlapäivien sisällöissä. Uskon ei ollut tarkoitus jäädä teoreettiseksi, vaan sen tuli olla julistettua, laulettua ja rukoiltua – osana kirkon yhteistä elämää.
Yksi näkyvimmistä vaikutuksista oli Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen liittäminen osaksi ehtoollisliturgiaa, sekä idässä että lännessä. Kyse ei ollut vain rituaalisesta lisäyksestä, vaan teologisesta teosta, joka sitoi seurakunnan yhteiseen uskoon yli paikallisten rajojen. Liturgia alkoi näin ilmentää universaalia kirkkoa – ei vain rakenteeltaan, vaan myös sisällöltään. Kokousten määrittelemät opit – kuten Kristuksen kaksiluonto-oppi ja Kolminaisuuden sisäinen suhde – tulivat esiin liturgisissa teksteissä ja musiikissa, jossa oppi ei vain lausuttu, vaan elettiin ja koettiin rukouksena ja ylistyksenä.
Samalla myös kirkkomusiikki alkoi heijastaa teologista syvyyttä. Ortodoksisessa perinteessä kehittyi rikas hymnografia, jossa dogmaattinen sisältö muuntui runolliseksi rukoukseksi – esimerkiksi Basileioksen liturgiassa tai Gregorios Nazianzialaisen inspiroimissa hymneissä. Lännessä taas Ambrosiuksen hymnit ja myöhemmin gregoriaaninen laulu kantoivat opillista sisältöä musiikin kautta. Musiikista tuli näin osa kirkon opettavaa ja rukoilevaa olemusta – ei koriste, vaan uskon kieli.
Uskontunnustus on kirkossa paljon enemmän kuin vain oppien kokoelma – se on rukouksen, uskon ja yhteisön väline, joka puhuttelee sekä järkeä että sydäntä. Phillip Cary muistuttaa, että uskontunnustus on alusta asti ollut osa jumalanpalvelusta, liturginen ja hengellinen dokumentti, joka ohjaa Jumalan tuntemiseen Kristuksen kautta ja kutsuu pysähtymään lausuttujen sanojen merkityksen äärelle. Jared Ortiz ja Daniel A. Keating korostavat sen luonnetta "elävänä totuuden sanana", joka muovaa uskovan sisintä ja liittää yksilön kirkon yhteiseen uskoon – kuitenkaan unohtamatta henkilökohtaista omistamista ja hengellistä kasvua. Robert Barronin mukaan uskontunnustus on osallistumista jumalalliseen todellisuuteen, ei vain kaavamainen lausuma: se avaa tien Kolminaisuuden elämään ja paljastaa syvän teologisen totuuden, kuten fraasi "valo valosta" osoittaa. Näin uskontunnustus toimii samanaikaisesti opetuksena, rukouksena ja kutsuna syvempään hengelliseen elämään.
Kuitenkin nykyajan moniarvoinen ja postmoderni kulttuuri haastaa tämän tradition monin tavoin. Voiko Nikean kristologiaa yhä ymmärtää nykykontekstissa? Ajatus Kristuksen jumaluudesta tai käsitteet kuten "samaa olemusta" saattavat tuntua etäisiltä ja vaativat nykyaikaista selitystä. Lisäksi kysymys liturgian muodosta ja kielestä nousee esiin: miten säilyttää perinteen syvyys, mutta ilmaista se tavalla, joka puhuttelee nykyihmistä? Miten säilyttää kirkolliskokousten teologinen syvyys aikana, jolloin uskonnollinen kieli voi tuntua vieraalta tai vaikeaselkoiselta? Miten kirkkomusiikki voi edelleen välittää hengellistä merkitystä kulttuurissa, jossa musiikilta odotetaan nopeaa ja emotionaalista vaikutusta? Lopulta nousee myös ykseyden kysymys: Nikean kokous tavoitteli kirkon yhtenäisyyttä, mutta nykyisin kristikunta on hajonnut lukuisiin suuntauksiin. Voiko Nikean uskontunnustus toimia edelleen yhdistävänä tekijänä kirkkojen välillä?
Lopuksi
Ekumeenisten kirkolliskokousten vaikutus kristilliseen liturgiaan ja kirkkomusiikkiin on sekä historiallisesti merkittävä että edelleen ajankohtainen. Kirkolliskokoukset eivät ainoastaan määritelleet oppia, vaan loivat perustan yhteiselle rukoukselle, hengelliselle musiikille ja kirkon kollektiiviselle identiteetille. Uskontunnustuksesta tuli rukouksen ydin, ja liturginen musiikki kantoi teologisia totuuksia sukupolvelta toiselle. Nikean uskontunnustus ja sen teologinen sanoma elävät edelleen liturgisessa elämässä, muodostaen sillan yksilön, yhteisön ja koko kirkon välillä.
Nykyajan kristillisyys kohtaa kuitenkin uudenlaisia haasteita: kielellinen ymmärrettävyys, hengellisen kokemuksen kaipuu ja kulttuurinen muutos vaikuttavat siihen, miten liturgia ja kirkkomusiikki koetaan ja eletään todeksi. Siksi on tärkeää jatkaa reflektiota siitä, miten traditio voi olla elävä – ei museoituna, vaan inkarnoituneena tämän ajan hengellisyyteen. Kirkon tehtävänä on sekä säilyttää että soveltaa: pitää kiinni siitä, mikä on pysyvää, ja löytää uusia tapoja tehdä siitä puhuttelevampaa. Ekumeenisten kirkolliskokousten henki – halu totuuteen, ykseyteen ja yhteiseen rukoukseen – tarjoaa yhä tänäänkin arvokkaan suunnan, kun kirkot pohtivat liturgian ja musiikin tulevaisuutta elävänä uskon ilmaisuna.
Henri Järvinen on teologi ja pappi, joka toimii jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä.
Kirjallisuutta
Barron, Robert: Light from Light. A Theological Reflection on the Nicene Creed. Park Ridge: Word on Fire Academic 2021.
Cary, Philip: The Nicene Creed: An Introduction. Bellingham: Lexham Press 2023.
Keating, Daniel A. & Ortiz, Jared: Nicene Creed: A Scriptural, Historical and Theological Commentary. Michigan: Baker Academic 2024.
Kim, Young Richard (ed.): The Cambridge Companion to the Council of Nicaea. Cambridge: Cambridge University Press 2021.