Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 21.
Nina Fogelberg ja Samuli Korkalainen
Teologian ja uskonnontutkimuksen päivät Turussa 22.–24.5.2024
Toukokuun auringossa kylpevä Turku tarjosi parastaan Teologian ja uskonnontutkimuksen päivien osallistujille. Åbo Akademin teologisen tiedekunnan väki oli järjestänyt hienon konferenssin, jonka puitteet Arken-rakennuksessa olivat mitä mainioimmat. Lisäksi saimme nauttia höyrylaivalla tehdystä retkestä saaristoon ja taisipa yksi jos toinenkin keskustelu jatkua myöhäiseen yöhön tuon historiallisen kaupungin viehättävillä terasseilla.
Nyt kolmannen kerran järjestetyt Teologian ja uskonnontutkimuksen päivät ovat vakiinnuttaneet paikkansa alan kotimaisena keskustelufoorumina. Alun perin ideana oli, että tapahtuman järjestivät alan tieteelliset seurat, mutta tapahtuma kasvoi nopeasti niin suureksi, että tarvitsemme välttämättä myös yliopistojen leveämpiä hartioita. Seuroilla on kuitenkin edelleen keskeinen rooli järjestelyissä. Tällä kertaa Hymnologian ja liturgiikan seuralla oli ilo järjestää näiden tutkimuspäivien historian ensimmäinen konsertti yhdessä The International Society for Orthodox Church Music (ISOCM) -seuran ja turkulaisen Donner-instituutin kanssa.
East meets west – itä kohtaa lännen – tradition uusia säveliä
Kaikkien tieteellisten seminaarien ja luentojen keskellä konsertti Sibelius-museossa teemalla “Itä kohtaa lännen” oli virkistävä laskeutuminen ei-tiedolliseen kokemiseen. Ohjelma muodosti kaaren varhaisesta kristitystä kirkkolaulusta, niin bysanttilaisen kuin gregoriaanisen kautta, uuteen ortodoksiseen kirkkolauluun. Ohjelma liikkui dynaamisesti akseleilla itä–länsi, improvisointivaikutteinen kansanmusiikki myös improvisoidun karjalaisen itkuvirsiperinteen äärellä ja sävelletyn uuden virren äänimaisemissa.
Tämä kaikki tarjosi kuulijoille rikkaan ja ajatuksia herättävän aistielämyksen Sibelius-museon miellyttävän hämärässä salissa. Oli varmasti monelle rauhoittavaa saada istua toviksi alas ja ottaa vastaan musiikki intensiivisen ensimmäisen konferenssipäivän ja väenpaljouden jälkeen. Rauhoittumista edesauttoi, että kohtalaisen runsaslukuista yleisöä pyydettiin konsertin alussa säästämään mahdolliset aplodit ja suosionosoitukset loppuun.
Konsertin ensimmäinen kokonaisuus esitteli kahden omistautuneen muusikon, Hilkka-Liisa Vuoren ja Panagiotis Panagiotakopouloksen äänin helluntain musiikkia gregoriaanisessa ja bysanttilaisessa perinteessä. Kokonaisuudella he halusivat valaista monipuolisesti pyhän musiikin perinteiden syvyyttä ja rikkautta. Kun Hilkka-Liisa Vuori, musiikin tohtori ja Vox Silentii -duon toinen jäsen, asteli salin sivulta lavalle laulaen illan vanhinta musiikkia, gregoriaanista helluntain introitusta, heräsi hetkellinen epäilys melko kaiuttoman salin soveltuvuudesta tällaiseen tilan kanssa niin kiinteästi keskustelevaan lauluun. Huoli osoittautui turhaksi, sillä Vuori kokeneena esiintyjänä ja taitavana äänenkäyttäjänä osasi löytää tilan salatut sointipisteet. Introitus, antifoni ja Alleluia saivat kukin oman moodinsa mukaisen sävelhahmon. Keironomia eli melodian linjan kuvailu käden liikkein ja Vuoren liikkuminen tilassa olivat kuin yläsäveliä kimmeltävä Pyhä tanssi.
Panagiotis Panagiotakopoulos, joka on opiskellut bysanttilaista musiikkia Kreikan Kalamatan konservatoriossa, lauloi bysanttilaisesta helluntain liturgiasta neljä osaa, joiden myötä länsimaiseen musiikkimaailmaan tottuneet korvat saivat vastaanottaa eksoottisempia sointimaailmoja. Panagiotakopoulos hallitsi aiheensa ja itämaisen äänenkäytön, mutta on selvästi enemmän tutkija kuin esiintyjä, eikä saanut ylläpidettyä Vuoren luomaa tunnelmaa. ”Taikapiiri” särkyi viimeistään siinä kohtaa kun äänenantoaparaatti nousi liian suuren rooliin. Sinänsä oli mielenkiintoista kuunnella kahta samasta alkujuuresta eriytynyttä perinnettä. Bysanttilaisperinnettä tuntemattomalle konsertissa esitettyjen laulujen ikä oli yllätys: ne olivat 1700-luvun jälkipuolelta eli tässä yhteydessä verrattain nuoria.
Seuraavaksi siirryttiin toiseen itäiseen perinteeseen, karjalaisiin itkuvirsiin, joita esitti Surento, kolmen kansanlaulajan ja itkijän yhtye. Liisa Matveinen, Emmi Kuittinen ja Emilia Kallonen ovat yhteiseen ohjelmistoonsa sovittaneet perinteisiä itkuvirsiä ja runolauja, ja he myös luovat uutta musiikkia näitä perinteitä kunnioittaen. Heidän osuutensa oli yhtenäinen ja hengästyttävän tiivis kokonaisuus: itkuvirsi karjalaisten kohtalosta ja Ukrainan sodan uhreille. Nykyhetken kipeä liittäminen ikivanhaan perinteeseen oli erityisen vaikuttavaa.
Yksiäänisellä laululla alkavassa konserttikokonaisuudessa pitäisi tarkkaan harkita moniäänisyyden sisääntulo. Seuraavana ohjelmassa luki: ”Yxi hengellinen huvitus – Kaisan virsi”. Moniäänisyyteen siirtyminen tapahtuikin orgaanisesti: teki uskomattoman hyvää kuulla niin puhdasta yhteislaulua kuin tässä Kaisa Juhantyttären elämäntyötä esittelevässä osiossa.
Kaisa Kautto on osa-aikaisessa kanttorin työssään voinut irrottaa aikaa erilaisiin historian tutkimusprojekteihin, ja on pro gradu -tutkielmassaan (Turun Yliopisto 2020) tutkinut kaimansa kansankirjoittaja Kaisa Juhantyttären (1782–1856) elämänhistoriaa ja muistivihkoon kätkettyä minuutta. Kaisa, talon emäntä ja kuuden lapsen äiti, oli itseoppinut kirjoittaja, joka kirjoitti muistivihkoonsa 12 virsirunoa, riimiteltynä vanhoihin virsisävelmiin sopivaksi. Hän antoi viholle nimen ”Yxi hengellinen huvitus” ja päiväsi sen vuoteen 1831. Osa esityksen sävelmistä oli perinnetietoutta, osa uusia sävellyksiä Sirkku Rintamäeltä, Kaisa Kautolta, Eva Väljaotsilta ja Tero Pajuselta. Kaisan virsi -projektin esiintyjien mukana olivat myös musiikin tohtori Sinikka Kontio ja “virsi-intoilija”, uskonnonopettaja Selja Purovaara. Kaisa Juhantytär on kaikesta päätellen ollut sielu, jolla on ollut ilmaisussaan suuri tarve ja voima. Käsiohjelman sanoin ”veisuu teki (hänet) vapaaksi hänen itselleen asettamistaan ja ympäristön luomista rajoista ja normeista.”
Tilaan ilmestyi flyygeli – vai oliko se siellä alusta saakka, ja alkoi vaan vaatia tässä vaiheessa huomiota? Ajatus tasavireisyyden räjähdyksestä tilassa, jossa oli soinut vain yksiääninen laulu ja hyvävireinen monäänisyys, oli jokseenkin pelottava. Mutta taitavasti se johdateltiin osaansa kun sen aika tuli.
Sirkku Rintamäen työ virren parissa on johdattanut hänet polulle, jonka päässä oli tohtorintutkinto, joka käsitteli myös ”villivirsiä”. Villivirsi on Rintamäen virren luomisen ja toteuttamisen inspiraatiosana. Kuulimme neljä erilaista Rintamäen säveltämää ja sovittamaa villivirttä. Siirtyminen Kaisa Juhontyttären wirsien maailmasta kansanveisuusta inspiroituneeseen, Heimo Hatakan sanoittamaan saattovirteen ”Tämä matka” oli luonteva ja kivuton. Yleisö sai kutsun laulaa mukana virren viimeistä säkeistöä sekä kokonaisuuden viimeistä virttä ”Taulu on tyhjä”. Yleisön osallistaminen illan tässä vaiheessa oli tervetullutta ja onnistunutta.
Kolmannen laulun "Jumala, kutsutko minut tanssiin" (san. Irja Askola) kohdalla koitti aika siirtyä tasavireisyyden maailmaan. Siirtymä toteutettiin hellävaraisesti, pianon soittaessa ensin vain yksiäänisiä sävelmiä, vähitellen intervalleja. Tero Pajusen viulu tuli mukaan duoksi ja laulu liittyi trioksi. Ja tohtori Rintamäki myös tanssi – tietenkin! Jumala todella kutsui hänet mukaan tanssiin.
Illan päätti Kamarikuoro Krysostomos, tällä kertaa 12 laulajan kokoonpanolla. Nyt oli vuorossa ”klassinen” läpisävelletty musiikki ilman improvisointia. Kuoro lauloi johtajansa Mikko Sidoroffin uutta ortodoksista kirkkomusiikkia taitavasti ja puhtaasti. Mutta äänenanto – tämä kuorokonventio joka niin usein rikkoo tunnelman? Voisiko sen tehdä toisin? Niin että se olisi osa musiikiista? Kuten barokin luuttupreludit, joiden avulla tarkistettiin soittimen vire.
Kaikenkaikkiaan teemakonsertin sijoittaminen Tieteellisen konferenssin massiivisen annin keskelle oli viisas, rikastuttava ja virkistävä teko. Kokonaisuus oli onnistunut. Kaikessa tilkkutäkkimäisyydessään ja erilaisine esiintyjäläsnäoloineen kuin elämä. Suomi on kertakaikkisen uniikissa asemassa, kun meillä elävät läntinen ja itäinen kirkkolaulun perinne rikkaana rinnakkain, mistä tämä konsertti todisti väkevästi.
Vielä ajatus. Länsimainen ”aplodeerauskäytäntö” – olisiko sen kyseenalaistamisen aika käsillä jo? Sehän on suorastaan brutaali tapa, kuin korvatillikka tilassa harmonioiden herkistämille korville.
Hengellisen musiikin eilinen ja huominen
Konsertin teemojen äärellä jatkettiin myös seuraavana päivänä yhdessä ISOCM:n kanssa järjestetyssä työryhmässä, jonka otsikkona oli ”Hengellisen musiikin eilinen ja huominen”. Valitettavasti samaan aikaan oli päällekkäin niin monta työryhmää, että osallistujamäärä jäi kovin pieneksi. Toisaalta se ei harmittanut siinä mielessä, että pienemmällä porukalla oli luontevampi keskustella. Työryhmän aloitti Hilkka-Liisa Vuori, joka kertoi gregoriaanisen kirkkolaulun soveltamisesta ja uudelleen sovittamisesta Helsingin Kallion kirkossa järjestetyissä Meditatiivisissa rukouslaulumessuissa. Ortodoksista näkökulmaa toi Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva Riikka Patrikainen, joka tarkasteli ortodoksista hautauspalvelusta laulajan näkökulmasta. Kolmannessa esitelmässä Sirkku Rintamäki pohti virren rajoja luomansa villivirsi-käsitteen kautta.
Esitelmissä ja keskusteluissa tuli mielenkiintoisella tavalla esiin luterilaisen ja ortodoksisen perinteen väliset erot – ennen kaikkea se kuinka luterilaisuudessa on luontevaa soveltaa ja kokeilla, kun taas ortodoksisessa jumalanpalveluselämässä seurataan tarkasti liturgian ohjeistuksia. Kummassakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta musiikin merkitys ja muusikon rooli ovat hämmästyttävän samanlaisia. Yhdessä totesimme jälleen kerran arvokkaaksi sen, että molemmat perinteet vaikuttavat rinnakkain Suomessa.
Teologian ja uskonnontutkimuksen päivien ohjausryhmä päätti tämän vuoden konferenssin jälkeen, että kahden vuoden välein järjestettävä tapahtuma pidetään jatkossa joka toinen kerta Helsingissä ja joka toinen kerta vuorotellen Turussa ja Joensuussa. Seuraavan kerran kokoonnumme siis Helsinkiin 11.–13.5.2026. Tervetuloa silloin mukaan!
Musiikin maisteri Nina Fogelberg teki kirkkomusiikin maisteriopinnoissaan projektin gregorianiikan opettamisesta Hymnarium-kokoelman keskiaikaisten hymnien avulla. Hän on kuoronjohtaja ja Agricola svenska församlingin kanttori.
Musiikin tohtori ja teologian maisteri Samuli Korkalainen on Hymnologian ja liturgiikan seuran puheenjohtaja. Hän työskentelee puoliksi tutkimuksen ja tohtorikoulutuksen asiantuntijana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa ja puoliksi tutkijana Haavemaa-hankkeessa.