Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 18.
Samuli Korkalainen
Norjan neljänneksi suurin kaupunki Trondheim oli myös keskiajan Euroopan neljänneksi suosituin pyhiinvaelluskohde Rooman, Santiago de Compostellan ja Pyhän maan jälkeen. 1000-luvun taitteessa eläneen pyhän Olavin jäännökset Nidarosin tuomiokirkossa houkuttelivat eri syistä matkaan lähteneitä pyhiinvaeltajia eri puolilta Eurooppaa. Myös oman aikamme pyhiinvaeltajien askeleet suuntautuvat vuonojen ja vuorten sylissä lepäävään kauniiseen kaupunkiin.
Pyhiinvaellus olikin teemana yhteispohjoismaisen liturgiikan alan Leitourgia-verkoston tämänvuotisen konferenssin ensimmäisessä luennossa. Oslon pyhiinvaelluskeskuksen johtaja Anna Runesson esitteli pyhiinvaellusten historiaa ja nykypäivää koko konferenssin otsikon Transformation hengessä. Keskiajalla pyhille paikoille vaeltaminen oli niin keskeinen osa pyhitystä, että sen ajateltiin vaikuttavan yksilön pelastumiseen. Sen katsottiin sopivan syntien sovittamisen keinoksi jopa siinä määrin, että rikollisille oli mahdollista kuitata rangaistus pyhiinvaelluksen muodossa.
Tämän päivän pyhiinvaelluksissa on kyse ennemmin oman sisäisen maailman tarkastelemisesta sekä itsensä ja oman paikkansa etsimisestä. Vaikka pyhiinvaellus on monille nimenomaan hengellisen elämän hoitamista, lähdetään liikkeelle myös muista syistä – etsien vaikkapa lohdutusta tai uutta suuntaa elämälle avioeron tai läheisen ihmisen kuoleman jälkeen. Tänä päivänä pyhiinvaellus on ekumeeninen ja uskontojenkin rajat ylittävä ilmiö. Jopa monet uskonnottomat vaeltavat näitä ikivanhoja kirkosta kirkkoon kulkevia polkuja mietiskellen ja meditoiden. Suosion kääntöpuolena on se, että pyhiinvaelluksesta on tullut myös yksi kaupallisen turismin muoto.
Trondheim on saamelaisaluetta, mikä näkyy kaupunkikuvassa joinakin eteläsaamenkielisinä kyltteinä. Siksi olikin luontevaa, että ensimmäisen illan iltarukous pidettiin Nidarosin tuomiokirkon saamelaisen alttarin ääressä ja yhtenä luennoitsijana oli uutta pohjoissaamelaista koraalikirjaa esitellyt saamelainen kirkkomuusikko Johan Máhtte Skum. Vaikka saamenkielisen virsikirjan historia on pitempi kuin norjankielisen, on kolonialismin kausi jättänyt jälkeensä saamelaiseen hymnodiaan myös vuonojen maassa.
Norjassa ei tätä ennen ole koskaan julkaistu koraalikirjaa, saati edes nuottipainosta yhdellekään saamenkieliselle virsikirjalle. Kanttoreita on vain ohjeistettu käyttämään norjalaista koraalikirjaa, mikä on tarkoittanut saamelaisten omaperäisen virsilaulutavan alistamista länsimaisen taidemusiikin estetiikkaan ja saamelaissävelmien ja -toisintojen korvaamista saksalaisilla, tanskalaisilla ja norjalaisilla koraaleilla. Tästäkin huolimatta saamelaiset ovat laulaneet ja laulavat edelleen myös omalla tyylillään. Skum korosti, että vaikka uusi säestyskirja huomioi pohjoissaamelaisen perinteisen laulutavan ja pyrkii tukemaan sitä, kirja ei ole museo. Sävelmät ja laulutapa ovat nimittäin muuntuneet koko ajan ja nyt on koraalikirjan muotoon tallennettu se, miten tällä hetkellä lauletaan. Tämä on arvokas kulttuuriteko, sillä riskinä on, että perinteinen laulutapa on vähitellen katoamassa.
Oslon yliopistossa työskentelevä teologi ja pappi Merete Thomassen esitteli omassa luennossaan tutkimustaan, jossa hän on vertaillut esirukouksia Norjan evankelis-luterilaisessa kirkossa sekä kahdessa skotlantilaisessa kirkossa. Huomio oli kiinnittynyt ennen kaikkea siihen, millaisia esirukouksia maallikot kirjoittivat tänä maallistuneena aikana. Meillä Suomessakin on viime vuosikymmeninä vakiintunut tavaksi, että maallikot lukevat messun esirukouksen. Valitettavan usein rukous on kuitenkin suoraan Kirkkokäsikirjasta tai pappien kirjoittama. Thomassenin havainnot tukevat käytäntöä, jossa seurakuntalaiset eivät pelkästään lue messun esirukousta vaan myös laativat sen itse. Lisäksi kirkon rukouksissa pitäisi ylipäänsä huomioida se, että maallistuminen on osa kirkon elämää (ab intra), ei kirkon ulkopuolelta tuleva uhka (ab extra).
Yhteisten esitelmien ja hartauselämän lisäksi Leitourgia-konferenssissa osallistujat ovat mukana seminaariryhmissä. Itse osallistuin Musiikki ja liturgia -ryhmään, jossa yhdistyvät alan akateeminen tutkimus ja käytännön elämä – onhan ryhmän jäseninä tutkijoita, kanttoreita ja pappeja. Norjalainen teologian tohtori ja jazzmuusikko Carl Petter Opsahl esitteli perinteistä norjalaista virsilaulutapaa ja sen tallentamisen historiaa jälkikolonialistisesta näkökulmasta. Itse taas johdatin ryhmän keskustelemaan naisen aseman muutoksesta pohjoismaisissa kirkoissa käyttämällä historiallisena esimerkkinä tutkimustani amerikansuomalaisista pappien vaimoista, jotka vastasivat seurakuntiensa musiikista jo 70 vuoden ajan ennen kuin Suomessa kanttorinvirka avattiin naisille.
Käytännön näkökulmia toi ryhmässämme innostavalla tavalla esiin tanskalainen kirkkomuusikko Martin Lysholm Hornstrup. Hän kertoi uusien lasten virsien tekemisestä ja nuorempien virsirunoilijoiden ja -säveltäjien yhteistyöverkostosta Tanskassa sekä esitteli virsirunoilija Iben Krogsdalin tuotantoa. Sirkku Rintamäki laulatti työn alla olevan Global Songbookin virsiä eri puolilta maailmaa.
Leitourgian vuosikonferensseissa on aina vilkas ja rohkeasti kokeileva hartauselämä. Ensimmäisenä iltana koimme poikkeuksellisen liturgisen esityksen nimeltään Hengityksen liturgia. Meidät kuljetettiin silmät sidottuina Nidarosin tuomiokirkkoon, jossa tarjoiltiin puhuttelevalla tavalla virikkeitä niin kuulo-, tunto- kuin hajuaisteille. Sanaton liturgia ilman näkemistä antoi tilaa omille ajatuksille, tunteille ja rukouksille. Muuten Leitourgian rukoushetket ja torstai-illan messu olivat kovin tavanomaisia.
Olen jo useamman vuoden ajan kiinnittänyt huomiota siihen, että Leitourgian messuista ja rukoushetkistä on jätetty saarnat ja puheet pois. On toki ymmärrettävää, että kun ohjelmassa on paljon esitelmiä ja puhetta, hartauselämässä keskitytään muuhun. Silti luterilaisena saarnan ystävänä huomaan kaipaavani niitä. Mietin myös, paljastaako Leitourgian hartaudet yhteispohjoismaisen trendin, jossa saarnaa ei enää nähdä tärkeänä. Toivottavasti näin ei ole, sillä tuskin olen ainoa, jolle yksi keskeisimpiä syitä käydä kirkossa on saarna.
Leitourgian vuosikonferenssi on akateemisen tutkimuskonferenssin ja jumalanpalveluspäivien yhdistelmä – ja sellaisena toimiva! Vuorovuosin eri pohjoismaissa järjestettävä tapahtuma kokoaa yhteen tutkijoita ja kirkkojen työntekijöitä, ennen kaikkea pappeja ja kanttoreita, mutta myös muutamia aiheesta kiinnostuneita riviseurakuntalaisia. Joukossa on yliopistojen, kirkkojen keskushallinnon ja seurakuntien väkeä.
Tulisitko sinäkin mukaan ensi vuonna? Seuraava Leitourgian vuosikonferenssi järjestetään Ruotsin Sundsvallissa 11.–14.11.2025.
Musiikin tohtori ja teologian maisteri Samuli Korkalainen on Hymnologian ja liturgiikan seuran puheenjohtaja. Hän työskentelee puoliksi tutkimuksen ja tohtorikoulutuksen asiantuntijana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa ja puoliksi tutkijana Haavemaa-hankkeessa.
