Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 1.
Samuli Korkalainen
Kuukausiteema: Jumalanpalveluselämä tänään
Kuulin viime kesänä Christian Congregational Music -konferenssissa tarinan amerikkalaisesta papista, joka selvitti seurakuntalaistensa kokemuksia jumalanpalveluksista jakamalla messun aluksi kaikille paperipussit. Hän pyysi jokaista laittamaan pussin päähänsä aina sellaisessa kohdassa, kun tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Kanttorin soittaessa alkusoiton ensimmäisiä säveliä eräs säännöllisesti kirkossa käyvä ihminen laittoi paperipussin päähänsä ja otti sen pois vasta kävellessään ulos kirkosta messun päätyttyä.
Tiede tuntee toki syvemmälle luotaavia ja yksityisyyttä paremmin suojaavia tutkimusmenetelmiä, mutta silti ajatus paperipusseista on minusta viehättävä. Ne konkretisoivat ulkopuolisuuden kokemusta niin työntekijöille kuin läsnä olevalle seurakunnalle. Koko messun ajan pussi päässään istunut vakiokävijä on muistutus siitä, että myös ne, jotka sanan nälkä tai hyväksi havaittu tapa vetää kirkkoon viikosta viikkoon, voivat kokea siellä voimakastakin ulkopuolisuutta.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on jo pitkään oltu huolissaan messusta, se kun ei vaikuta kiinnostavan jäseniä – eikä syksyllä julkaistun jumalanpalvelusbarometrin mukaan suurta osaa työntekijöistäkään. En väitä tietäväni ratkaisua ongelmaan, mutta yhtä asiaa olen kesästä lähtien miettinyt: Kun rukoukset ja puheet sanoitetaan ympäripyöreiksi siinä hyvässä tarkoituksessa, että jokainen läsnäolija tulisi samalla tavalla huomioiduksi, onko lopputuloksena kuitenkin monien kohdalla ulkopuolisuuden tunne? Kun ketään ei nimetä, kaikki ovatkin ulkopuolisia.
Samaisessa viime kesän konferenssissa eräs toinen tutkija laulatti virren, joka oli tehty intersukupuolisista ihmisistä. Virren jälkeen hän kysyi, kuinka monen läsnäolijan kirkossa on koskaan mainittu intersukupuoliset. Vaikka paikalla oli väkeä ympäri maailmaa ja eri kirkkokunnista, yhtään kättä ei noussut. Ei siis ihme, jos intersukupuoliset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Sama pätee moneen muuhun ihmisryhmään. Vaikka meilläkin Kirkkokäsikirja kannustaa laatimaan esirukouksen itse, luetaan varsin usein valmiita tekstejä. Nämä liian monen työryhmän läpi käyneet, kompromissista toiseen kulkeneet rukoukset ovat matkallaan kirkollisen hallintokoneiston läpi valitettavasti kadottaneet elämän maun ja yhteyden seurakuntalaisiin. Yleisluontoisten sanoitusten vuoksi huomaan usein miettiväni kirkonpenkissä, että rukoiltiinkohan juuri minunkin puolestani vai ei.
Ortodoksisessa liturgiassa minua koskettaa aina rukous niiden vanhojen tai sairaiden seurakuntalaisten puolesta, jotka eivät pääse kirkkoon. Joskus tuo lista etunimiä on hyvinkin pitkä. Nimeämisessä ei kuitenkaan ole kyse vain nimien käytöstä vaan identiteettien tunnistamisesta. Monissa protestanttisissa kirkoissa tämä on johtanut eri ryhmille suunnattuihin erityismessuihin. Niillä on arvonsa eikä niistä pidä luopua, mutta kysymys on laajempi. Kirkonpenkkien tyhjentyessä olisi liturgisiin eleisiin ja musiikin eri tyylisuuntiin keskittymisen rinnalla kysyttävä seurakuntalaisilta, millainen kieli saisi heidät tuntemaan itsensä tervetulleiksi, osaksi joukkoa ja viime kädessä liturgian subjektiksi.
Perinteisesti esimerkiksi virsistä on ajateltu, että niihin pitää mahdollisimman monen voida yhtyä. Olen alkanut kyseenalaistaa tätä ajatusta. Mitä se haittaa, jos jossakin virressä ilmaistaan vain yhden nimetyn ihmisryhmän kokemus? Eikö sen yhdessä laulaminen nimenomaan lisää ymmärrystä erilaisuutta, vaihtelevia kokemuksia ja toisistaan poikkeavia uskon ilmaisemisen tapoja kohtaan? Samaa pätee esirukouksiin. Voisiko sinkut mainita sinkkuina, eronneet eronneina ja ylipäätään tunnistaa perhemallien moninaisuuden sen sijaan, että pyöritellään kierrellen ja kaarrellen sanamuotoja, joista oikein kukaan ei varmaksi tiedä, että rukoillaankohan tässä minun ja läheisteni puolesta vai ei?
Hymnologian ja liturgiikan seuran uusi verkkolehti on nimeltään Lähteiltä. Nimi viittaa tieteellisen seuramme tekemään ja tukemaan tutkimukseen, jota tehdään lähteisiin perustuen. Monien kokemus myös jumalanpalveluksista ja virsistä on, että niissä ollaan lähteiden äärellä. Verkkolehden otsikon ablatiivimuoto muistuttaa kuitenkin dynaamisuudesta. Lähteille ei pidä jäädä, vaan sieltä lähtien pyritään vaikuttavaan ja maailmaa muuttavaan tutkimukseen. Myös messusta tai liturgiasta meidät lähetetään arkeen ja aktiiviseen toimintaan toistemme hyväksi. Virrenkin tehtävä on laittaa liikkeelle, viedä lähemmäksi Jumalaa ja lähimmäistä.
Verkkolehti on avoin julkaisu eli kaikkien vapaasti luettavissa. Joka vuosi valitaan toimituskunta, joka suunnittelee käsiteltäviä aiheita, mutta Hymnologian ja liturgiikan seuran jäsenet voivat lähettää myös vapaasti kirjoituksiaan julkaistavaksi. Tämän vuoden toimituskunnassa olemme ideoineet eri kuukausille teemoja, joita pyydetyt kirjoittajat käsittelevät eri näkökulmista. Kirjoituksia saa kuitenkin lähettää myös muista aiheista ja kannustankin seuramme jäsenistöä siihen!
Harras toiveeni on, että uusi verkkolehti luo hymnologian ja liturgiikan alan tutkijoille ja kaikille aiheesta kiinnostuneille keskustelualustan, jossa ollaan lähteiden äärellä, mutta jonka avaukset saavat aikaan liikettä. Lähdetään liikkeelle lähteiltä – siihen pyrkien, ettei kenenkään tarvitsisi istua paperipussi päässään.
Musiikin tohtori ja teologian maisteri Samuli Korkalainen on Hymnologian ja liturgiikan seuran puheenjohtaja ja vieraileva tutkija Taideyliopiston Historiafoorumilla.