Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 15.
Aino Vesti
Onko lex orandi, lex credendi (mitä uskon, sitä rukoilen) vielä voimissaan luterilaisessa kirkossa? Väitöskirjani (Vesti 2024) pohti tätä kysymystä. Tutkimukseni aineistona olivat radiohartausrukoukset. Alkuvuosina puheita ohjasivat ohjeet käyttää Päivän Tunnussana -hartauskirjaa tai kirkkovuoden tekstejä, mutta 1970-luvulta lähtien alkoi painottua viestinnän näkökulma. Rukoukset vähenivät ja lyhentyivät loppuvuosina. Jumalanpalvelusuudistus näkyy niissä sekä sisällön että rakenteen monipuolistumisena.
Valmiiden rukousten arvo on kristillisen perinteen välittämisessä. Niissä Raamatun ja opin osuus on usein vahva. Rukousta käytettiin keskimäärin neljässä viidestä hartaudesta; näistä yksi kolmasosa oli valmiita ja kaksi kolmasosaa vapaita rukouksia. Vuonna 1946 rukouksena käytettiin usein luettua virttä ja 1960-luvulta lähtien uusien rukouskirjojen rukouksia. Isä meidän -rukousta ja Herran siunausta käytettiin hämmästyttävän vähän.
Rukouksia oli synnintunnustuksista ylistyksiin, eniten pyyntöjä ja kiitoksia. Pyynnöt kohdistuivat Jumalan tahtoon, Jumalaan turvautumiseen ja uuteen elämään. Vuosikymmenissä oli hienoisia painotuseroja: 1940-luvulla oli synninpäästöjä, 1960-luvulla niin kutsuttuja liturgistyyppisiä rukouksia, 1980-luvulla yhteisöllisyyteen liittyviä rukouksia ja 2000-luvulla siunauksia. Rukouksettomissakin hartauksissa oli allokuution tapaista rukouskehotusta.
Vapaan rukouksen tutkimuksen puutteessa vertailin ainutlaatuista aineistoani käsikirjojen esirukouksiin. Huomasin, että radiohartausrukous mielletään enemmän yksityiseksi hartaudenharjoitukseksi kuin koko seurakunnan yhteisölliseksi rukoukseksi: esirukousta oli varsin vähän. Rukoukset keskittyivät hengelliseen elämään, eivät perheeseen, kouluun, työhön, vaikka radiossa sopisi rukoilla koko kansan arjen puolesta. Joskus kuitenkin muistettiin työn vaivoja, lomamatkoja, koulussa reputtaneita tai juhannuksen romansseja.
Sodanjälkeisestä 1940-luvun yhtenäiskulttuurista, radikaalin 1960-luvun ja 1980-luvun hyvinvoinnin kautta on pitkä matka 2000-luvun privatisoituneeseen maailmankuvaan. Pika-ajan individualistille kokemus on tärkeämpi kuin oppi, eikä hän radiosta kauaa kuuntele outoa kieltä. Väitöskirjassani keskityin kielen sijasta eri vuosikymmenten teologian muuttumiseen ja vertasin rukouksia Vähään katekismukseen, kristinopin tiiviiseen pääsisältöön. Rukoukset muuttuivat vuosien myötä jonkin verran katekeettisista ja missionaarisista sielunhoidollisiksi ja yhteiskunnallisiksi.
Jumalakuva vaikuttaa rukouksissa varsin binääriseltä: turvaudutaan Isään ja Poikaan. Pyhä Henki lähes unohdetaan. Jumalakuva muuttuu armollisemmaksi, ja Jumalan pyhyys esiintyy harvoin. Synti on katekismuksen kanssa samansuuntaisesti epäuskoa, riippuvuutta ja rakkaudettomuutta, joka 2000-luvulla muuttuu epämääräisemmäksi taakaksi ja pimeydeksi. Sama suuntaus on havaittu Taizé-lauluista tehdyssä tutkielmassa. Pelastus on varsin keskeisessä osassa kaikkina vuosina, mutta itse vanhurskauttamisen ajatus samoin kuin lain ja evankeliumin jännite on varsin vähän esillä. Kirkko, sana, kaste, ehtoollinen, taivas, kadotus ja kymmenen käskyä esiintyvät rukouksissa hyvin harvoin eli rukoukset muuttuvat yleisuskonnollisuuden suuntaan.
Ohjeiden lisäksi käsikirjojen muutokset vaikuttavat rukouskulttuurin muutoksiin: rukoukset lyhenevät, Raamatun monipuolinen käyttö vähenee, vapaalle rukoukselle ei ole osoitettu kaavoissa paikkaa, eivätkä esirukoukset aiheiltaan noudata käsikirjan omia ohjeita! Raamatun käytön ja rukouksen vähentyminen on havaittu myös saarna- ja virsitutkimuksissa. Filosofiset virtaukset vaikuttavat osaltaan rukouksien muuttumiseen kuten uusprotestantismin jälkivaikutukset: triniteettiopin syrjäytyminen ja Raamatun merkityksen väheneminen. Uusprotestantismissa eettistä elämää arvostettiin rukousta enemmän. Vuoden 2000 jumalanpalvelusuudistuksen vaikutuksesta toteutui hienoinen käänne triniteettiopin korostamisen suuntaan.
Rukousaiheissa vaihtelee uskon sisällön ja kontekstin suhde. Kontekstin ja uskon kokemuksen painottamiseen opin kustannuksella vaikuttaa osaltaan sekin, mitä on nykyisin opittu viestin vastaanotosta: miten vaikuttavat ratio tai emootio, motivaatio ja oppimisprosessit. Sopivan suhteen löytyminen vaatii pohdintaa, mikä on muuttuvan ja muuttumattoman suhde kirkon opissa, ja miten sana voi tulla lihaksi uusissa konteksteissa. Tiedon viihteellistyminen vaikuttaa omalta osaltaan, mikä on odotusarvo median sisällöille. Perinteen siirron ja kontekstuaalisuuden tasapuolista huomioimista ajatellen voisi radiohartausrukouksissa olla sekä päivän rukouksen tapainen uskon tiivistävä rukous että esirukousta vastaava rukous. Opin ja kultin kielen lisäksi voisi rukoilla kokemuksen, toiminnan ja yhteyden kielellä (Lönnebo).
Vaikka rukouksen ydinolemus on yhteyttä Jumalaan ja se toimii ryövärin huutonakin ”muista minua”, on se luterilaisen opin mukaan yhteyttä Jumalaan erityisesti Sanassa. Näin myös radiohartausrukous katekeesina ja viestintänä voisi toimia uskon sisällön välittäjänä, eläen Jumalan lupauksista ja pelastushistorian tapahtumista.
Tässä muutamia esimerkkejä 2000-luvun rukouksista:
1) selkokielen asiantuntija Pertti Rajalan rukoukset:
"Isä, ota syliin.”
”Hyvä Jumala, etsi minua vielä nyt.”
2) piispa emeritus Kaarlo Kallialan ”kristallisoituneet” rukoukset:
”Rukoile, Jeesus, puolestani, kun minusta ei siihen ole. Kiitos, ettei tarvitse osata, tajuta, hallita eikä omistaa.”
”Kiitos, Jumalamme, toukokuun viimeisestä päivästä, joka saa meidät ihmettelemään kotia, käymään elämänkoulua, iloitsemaan vuodenajoista, kunnioittamaan lapsuutta, elämään aikuisuutta ja aavistelemaan taivaallisia.”
3) Virve Nybackan pääsiäismeditaatiosta osa:
”Siinä Hän kulkee rinnalla, pyhä Lohduttaja, vaieten ja hiljaa odotellen, antaen voimaa päivän ja hetken kerrallaan. Kunnes hiljalleen surun huoneeseen osuu valonsäde. Elämäkö kosketti – kysyit. Uskaltaisitko antaa ilon tulla, viipyä hetken. Näin surun vaate taitetaan kokoon kuin käärinliinat…Kunnes jonain päivänä, jos Luoja suo, sydän voi yhtyä psalmilaulun sanoihin: ’Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun.’”
Tutkimukseni johtopäätöksinä ehdotan radiohartauspuhujille rukouskoulutusta mediakoulutuksen ohella sekä radiohartauksien vuosikokonaisuuden koordinointia kirkkovuotta hyödyntämällä. Hiljattain ilmestyi kirkollisten toimitusten teologia (ks. Paananen 2024), mutta laajemman luterilaisen rukousteologian koostaminen olisi myös tarpeellista. Nämä voisivat auttaa radiohartauspuhujaa vaikeassa haasteessa määritellä, mikä on sopiva tasapaino uskon sisällön, kontekstin ja median vaatimusten välillä.
Aino Vesti on teologian tohtori, eläkepappi, joka palvelee välillä papin tehtävissä mm. Kurikan (31.7. saakka) ja Seinäjoen seurakunnissa (1.9. alkaen).
Vesti, Aino (2024). Luterilainen usko radiohartausrukouksissa : Rukousten muoto, teologiset teemat ja muuttuminen Yleisradion aamuhartauksissa vuosina 1946, 1966, 1986 ja 2006. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. Saatavilla: http://hdl.handle.net/10138/574200
Kirjallisuutta
Antikainen, Elina (2014). Laudate omnes gentes. Taizé-laulujen ekumeeninen spiritualiteetti. Käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Holopainen, Toivo J. (toim.) (2000). Oppi, kahle vai kalleus? Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 224. Helsinki: STKS.
Huotari, Voitto (1987). Muuttuva julistus: kirkkovuoden 1983 radiosaarnat verrattuna vuoden 1961 Suomalaisen saarnakirjan saarnoihin. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus. Sarja B 53.
Jolkkonen, Jari (2000). Uuden jumalanpalvelusten kirjan teologinen analyysi. Teologinen Aikakauskirja, 524−534.
Kotila, Heikki (toim.) (2009). Jumalanpalveluselämä muutoksessa. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja. Helsinki: STKS.
Lampinen, Tapio (toim.) (1988). Rukous ja jumalanpalveluselämä. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 162. Helsinki: STKS.
Lönnebo, Martin (1977). Religionens fem språk. Om religionens mening och förnyelse. Stockholm: Verbum.
Martikainen, Eeva (1999). Teologian perusmalleja klassisesta postmoderniin. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 219. Helsinki: STKS.
Nieminen, Heikki-Tapio (1999). Suomalainen radiohartaus. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Peura, Simo (toim.) (1989). Usko ja rakkaus. Luterilaisen teologian mahdollisuudet tänään. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 165. Helsinki: STKS.
Poutiainen, Matti (1998). Katekismuksen sisältö. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 72. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.
Salo, Boris (2007) Unohdettu aarre: luterilaista spiritualiteettia. Suom. Ville Auvinen. Helsinki: Kustannus Oy Arkki.
Teinonen, Seppo A. (1985). Praesens adest? Virsikirjaehdotuksen tarkastelua. Teologinen Aikakauskirja, 1−7.
Vainio, Olli-Pekka (toim.) (2003). Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.